torstai 20. kesäkuuta 2013

Juhannus on sekoitus maallista ja taivaallista

Juhannus on saanut nimensä Johannes Kastajan syntymäpäivästä, mutta käytännössä uskonto näkyy ja tuntuu keskikesän juhlassa varsin vähän. Suojeluspyhimykset sitovat kuitenkin uskonnon vahvasti juhannukseen.

Moni kristillinen juhla on perua pakanallisista juhlista. Esimerkiksi joulun vietossa yhdistyvät pakanalliset ja kristilliset perinteet. Talven taittumisen juhlaa, talvipäivänseisausta, juhlittiin jo kauan ennen kristinuskon syntyä.
Juhannuksella on vahva sidoksensa kirkkoon suojeluspyhimys Vituksen ja Johannes Kastajan kautta, mutta käytännössä uskonto näkyy ja tuntuu keskikesän juhlassa varsin vaisusti. Vuoden pisimmän päivän juhlinnassa moni asia on kuitenkin kuin kätketysti kytköksissä kirkkoon, muotoilee Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttonen.
- Jos ajatellaan juhannuksen hillittömyyttä, ryyppäämistä jä rälläämistä, niin siinähän ihmiset pystyvät vapautumaan kaikesta luterilaisuuden askeettisuudesta. On silti vaikea ajatella juhannusta ilman, että muistaa sen kytköksen kristilliseen kulttuuriympäristöön.

Luonto on suomalaisen kirkko

Juhannus on saanut nimensä Johannes Kastajan syntymäpäivästä, mutta keskikesää ei yleensä juhlisteta kirkonmenoilla.
- Toisaalta ihmiset lähtevät sinne, missä elämän odotetaan olevan kukkeimmillaan, sanoo Anttonen ja vertaa luontoa kirkkoon.
Katoliselta ajalta asti juhannukseen on liitetty kaksi suojeluspyhimystä.
- Saksalaiselta kulttuurialueelta on peräisin Pyhä Vitus eli toinen kesäpäivänseisauksen pyhimyksistä. Hänen muistopäivänsä on kesäkuun 15. päivä. Johannes Kastaja on korvannut pohjoismaissa pitkälti Pyhän Vituksen perinnettä juhannuksen vietossa, Anttonen kertoo.
- Perinteissä on samankaltaisuuksia. Esimerkiksi Saksassa poltettiin kokkoja Pyhän Vituksen kunniaksi. Kokon polttaminen on yksi esimerkki kristillisestä sisällöstä, joka juhannukseen liittyy, mutta jota ei ole osattu aina mieltää kristilliseksi sisällöksi.

Juhannuksellakin on esikristillinen perustansa

Kesäpäivänseisauksen perinne pohjaa uskontotieteen professorin mukaan jo pronssikaudelta peräisin olevaan auringon juhlaan.
- Siihen liittyvä perinne näkyy esimerkiksi kalliomaalauksissa, joissa näkyy aurinkopyöriä sun muita. Ne osoittavat, että keskikesän juhlalla on ollut merkitystä jo ennen kristinuskoa, Veikko Anttonen kertoo.
Hänen mukaansa nykypäivänä juhannuksenvietossa kuitenkin tuntuu vahva katolinen vaikutus ja nimenomaan kahden edellä mainitun suojeluspyhimyksen kautta.
- Onhan juhlan nimikin toiselta pyhimykseltä saatu.

Juhannusjuhla on ja pysyy

Anttonen kuvailee, että juhannus on vahvasti kansallisromanttinen juhla. Siksi hän uskoo sen pysyvän suomalaisten juhlakalenterissa jatkossakin ja melko muuttumattomana.
- Moni asia juhannuksessa kytkeytyy suomalaisuuteen: Suomen lippu, vesi, saunavihta, kimmeltävät järvenselät... ne kaikki ovat ja pysyvät. Niihin kaikkiin on ladattu paljon identiteettimerkityksiä, jotka ovat ja pysyvät.
Hän uskoo, että myös uskonnolla on oma, vaikka sitten pienempikin, sijansa juhannuksessa.
- Se pysyy kyllä melko privaattiasiana kuitenkin, arvelee Anttonen ja sanoo uskovansa, että juhannusta juhlitaan joka tapauksessa vielä tulevinakin vuosisatoina.
- Juhannus on hauska juhla, joka kokoaa ihmiset yhteen. Niin kauan kuin ihmisillä on tarve kokoontua yhteen sellaisten asioiden äärellä, jotka ovat heille tärkeitä, on myös juhlia, Anttonen kiteyttää.